Tulipa tuo alkuvuosi sairasteltua. Sydäninfarkti pääsi iskemään kuvaajaan. Eipä vaan ollut vielä aika lähteä tai vihtahousu ei huolinut, väitti kaiketikkin p.pietarille että ei h-vetissä tota ukkoa tänne eikä sinnekkään. No kiitos Pirkolle, ambulanssi miehistölle ja tehon henkilökunnalle henkiinjäämisestäni. Kuvaa tapahtuneesta ei ole.

Mutta kuvaa muuten on kuten myöhässä olevasta keväästä.

Siinä Keitele lainehtii umpijäässä vielä 5.4.2009 ja jäätiellä ajeli autoja. Kevät on tosiaan myöhässä viimevuotiseen verrattuna. Tuli katseltua kuva arkistoja viimekeväältä ja noin parisen viiikkoa myöhässä mennään.

Suolahden vilkasta keskustaa. Kuva Asemakadulta.

Asemakatua Wanhalle asemalle päin. Suolahdessahan on kaksi tai oikeastaan kolme asemaa. Nimittäin Wanha asema, Uusi asema ja Väliasema. Väliasema taas on ravintola Asemakadulla.

Pakilla voi tosiaan keittää vaikkapa hernesoppaa. Kantta voi käyttää paistamiseen. Pakilla voi kuljettaa veitsiä, haarukoita ja lusikoita. Tulitikut pysyy kuivana sateellakin. Elikkä aivan erinomainen retkeilijän ja kesämökkiläisen varuste. Ostin moisen vehkeen kahdella eurolla kirpikseltä Vantaalta. Vanhana jälkäväen aliupseerina tuli tuota römsää käytettyä varusmiesaikana.

Pakin kaareva muoto on mietitty juttu. Telttakaminahan on pyöreä pönttö ja pakin koverapuoli on säteeltään sama kuin kaminan sivu. Siten saadaan hyvä kosketuspinta kaminaan jolloin eväs valmistuu nopeammin. Pakithan laitetaan kaminan kylkeen sangasta rautalangalla roikkumaan. Kipinämikko hoitelee tulet niin että kamina on hehkuvan kuuma. Pakin kannella voi sitten kaminan päällä tehdä vaikka läskisoosia.

Mitenkäs olisi perheen emännät? Jokaiselle perheen jäsenelle oma pakki haarukoineen, veitsineen ja lusikoineen. Tai lusikkahaarukka menetelmä. Mökillä perheenjäsenet itse tiskaisi pakit ja aterimet. Varusmies palveluksen suorittaneena perheen isä varmaan osaisi antaa koulutuksen pakin käyttöön.

Äänekoskelle saatiin valmiiksi pitkän ähellyksen jälkeen Kotakennääntielle kiertoliittymä. No tarvetta moiselle pylpyrälle ei siinä paikassa ole, mutta kylä ilman kiertoliittymää on kuin pilvinen päivä jne. Keskellä pylpyrää on ilmeisesti läänintaiteilijan Metsä-Botnian romutarhalta löytämästään happoteräksestä muotoiltu taideteos jonka syvempi olemus ei avaudu minulle.

Hyvinhän siinä pylpyrässä sopii pikkukärry pyörimään isommilla sitten on jo vaikeuksia. Kukaan ei vaan tunnu tietävän koska vilkutellaan ja mihin suuntaan. Pylpyrän käyttohjeet eivät ole automiesten tiedossa. Kukahan opettaisi?

Siinä sitten puuauto ja paloauto pyorimässä piirileikkiä pylpyrässä. Niinkuin näkyy tilaa on vähän ja varovaisuus on valttia ettei puut olisi pitkin tietä. Nimittäin pylpyrän sisäreunaan on tehty kilparatojen tapaan ”kanttarelli” ja siihen kun kärryn takapyörät osuu kaatuu kärry vähänkin kovemmassa vauhdissa. Kuten kuvasta näkyy on kärryssä huima ylikuorma puut on yli pankkojen päiden. Puu oli koivua joten painoa on tarpeeksi asti. Todella MTK:oon ja Hiihtoliiton hyväksymä kuorma.

Lähärettiin Ulukomaille Ruattiin

Meitin ammattiliitto oli päättänny järkätä jottai viisasta kolutusta, siitä kenet saa ihan laillisesti potkasta pellolle ja kuka voi vielä yrittää reklamoida.Tätä varte piti lähteä ihan risteilee – Tukholmaa asti.

No meitä lappaa paattiin monta akkaa ja tais siihe följyyn eksyy joku urospuolenkin edustaja. Ekaks katottiin minkälainen bunkan kukin sai ja minkaläisen kämppäkaverin.

Sitte kiivettiin korkeuksiin ja ruvettiin kuuntelee viisaita. Mun tartee sannoo Juakko Tepon sanoin ett” en ole tullut mä tänne mitään oppimaan, olen tullut tänne syömään ja juomaan”. Sen verran vähän toi luento mua kiinnosti, mutta tulipahan lehtiön reunaa piiperreltyä oravia, kissoja ja jos vaikka mitä luontokappaleita; hämähäkit ja kirkkoveneet jäivät tällä erää väliin, olihan joukossa sivistynyttä kansaa.

Ehtoo puolella sitten viisaat puheet harvenivat ja päästiin asiaa, nimittäin syömään. Arvaaahan sen ettei satakilonen ämmän kutale elä pelkällä kahvilla ja hetelmillä.

Odotuksen olivat korkealla. Mutta buffé tuotti pettymyksen. Oli kaikenlaista itämaan ihmettä ja rikkaruohorääryleitä, mutta valikoimasta puuttuivat läskisoossi ja pottumuussi, ne suomalaiset perusevväät. No eipä siellä kuitenkaan nälkää tarttenu nähdä. Tiskiltä löytyi kalkkunaa ja kaikenlaista muutakin kotkotinta, sekä kylmänä , että lämpimänä, ei sentään niin tuoreena, että olisivat juosseet vastaan. Joku vaivaanen potaattikin oli eksyny kiulun pohjalle, mutta kotipuolessa sen kokooset pruukattiin syöttää sioille. Ehkä ne ruottalaiset pitääkin meitä suomalaisia pulloturisteja sikoina mäne ja tiärä. Onhan ne sinne laivalle bygänny jo kakaroille pallomeren ja isommille pullomeren se yksi p-kirjaimella alkava meri onkin sitten varttuneemman väen arvailun varassa.

Ei ollu bufé ravintelissa pahemmin tunkua. Jokainen sai just niin paljon viiniä ja olutta tahi mainoa ja vettä kun jakso kitusiinsa vetää. Laivaturistit on vissiin pelästyneet sitä männävikkosta Gabriellan sähkökatkoa.

No pitihän se sattua meillekin. Mä makasin ton Ellun kassa neloskannella aika tarkkaan potkurien yläpuolella. Yks kask koneet vaan sano stop. Mä puoliunessa aattelin, jotta ollahan Maarianhaminassa. Ellu oli fiksumbi ja katto fönäristä, et ei olla Maarian-haminassa, edessä on pelkkää merta. Sitten rupes jo käytävästäkii kuulumaa hälinää ja valot oli vek. No mitäs minä laiska akka, täkkiä korviin ja uneen. Tuskin täältä sentään soutamalla tarttee Tukholmaan mennä.

Aamupalla lapattiin kukin huuleen mitä parhaalta tuntui. Joku oli männä ehtoona maistellu noita Alkon mehuja sen verran ettei maistunu oikeen mikään ja toiset lappo senkin edestä, jokahine tavallaan.

Sitten bussiin. Kask tuntia tiukasti ahteri bussin penkissä. Sievästi suomea puhuva opas jatkoi tota opetusta. ”Tässä on kaupungintalo ja tässä….Mitäs tota kuuntelemaan kymmeniä ellei satoja kertoja Tukholmassa visiteerannut muori. Olipahan vaihtelua laivan petille ja kovalle auditorion penkille. paatille päästyä piti kohta mennä ottamaan vähän hiukopalaa. Munasiivuja ja ravunhäntiä siististi valkoiselle leipäviipaleelle aseteltuna. Tulipahan sekin kolo täytettyä – ettei vaan laihtuisi. Eikös ne ammattiyhdistys väkikin puhu ettei saavutetuista eduista pidä luopua.

Opiskelu jatkui ja niin jatkui syöminenkin. Taas yksi päivä merellä. Untenmaille ja ulapalle. Kun kellon viisarit näykkivät kympin kulmaa aamusella kuulutettiin Viking Linen saapuvan Helsinkiin. Jotta se siitä opiskelusta.

Pitäään sitä jokahitten yli viiskymppisen jo tietää sen verran eduistaan, ettei päästä päähän potkimmaa. Ite ole huomannu, jotta paras tapa työnantajan omapäisiin hötkyilyihin on lukea sille lakikirjaa ja mieluummin nii, jotta se itteki näköö mitä siihe on präntätty.

Parasta tässä reissussa oli kmminki ne mukavat matkakumppanit. Eipä näkynny pahemmin tiukkapipoja joukossa.

Nasti vaan

alias Pirkko Nuutinen

Moon sittä ihmetelly mihinkä kummahan ne etuskunnan virkamiehet oikeen niitä Suomen valtakunnan veromarkkoja syytävät, kun tänne peräkylille ei riitä ku rippeitä.

Tässä kun tammikuussa tuli semmoonen lappu, johona kertoovat mun naattinnee eläkettä ihan kuustuhattaviissattaa euroa männävuonna, Nyt oli sittä tulossa korotus. Ai-ai ihan päätä huippoo, kun tuloo kokonaista yks euro kakskytä senttiä lisää kuussa, mutta arvakkapas antaakko ne veroherrat mun pitää sen. Ei tokikaa, vero taas hyppee ylähäpäin kokonaasen prossentin. Notta terve menova vaan ne eläkkee korotukset.

Sittä olis vähä sanottavaa tosta lääkärin hoitosta. Meillä on täällä peräkylillä semmoonen tytön heitukka jostahii kehistysmaasta halvalla saatu. Ei se praataa kunnon suomee eikä ymmärrä ruottinkieltä sen enempi. Sannoo vaa jotta, tere rouva Piikkilä. Mikä vika nut? Ja kun kerrot sille selvästi, jotta ruippaamia kolottaa, notta pitääs saata sellaasta särkylääkettä? Nii se ketale ketaa kysyvä; mikä ruippaan – mine ei ummarra?

Kylla se on vaan nii, jotta enämpi pitäs maksaa lääkäreille, jotta näkis meikäläinenkin joskus ihan oikeen lääkärin eikä mittää ulokomaa ihimettä, joka ei ummarra yhtikäs mittää.

Sairaalaan pääsyvä saakin sittä otottaa niin kauva, ettei sitä ennää tarvihe. Se tuo Räättisen Annttonikkii ootteli nii kauva sitä sairaalakutsuva, jotta Monosen pojjaat kerkes ensin. Kolome kuuta hautajaasten jälkehen sitte tuli komia kuori Keskussairaalasta, jotta nyt olis herra Räättiselle paikka leikkavuksee. Siitäkös Reetta, sen Räättisen rouva suivaantu nii, jotta soitti sinne sairaalaa. Se sanos sille plikalle suoraa, jotta soon Räättisen osote muuttunu. Soon nykysin Peräkylän hautuumaa kortteli 13 jotta lähettäkää se kirje sinne.

Nii-i, näihin ihan oikeesiin asioihin ei niitä euroja helly, mutta annas kun urheiluun tarvitaan pari miljoonoo, nii heti on etuskunta pussit levällää, jotta täytyyhän tätä tukea.

Tuonne naapuripitäjäänkin rakennettii peräkanaa uimahalli ja pallo-pöllöjähalli, mutta arvakkaa ketkä siä käyvvät. Ne on ne isorikkaatten kakarat ja isorikkaat ite, joilla on vara kustantaa kaiken maaliman kuntokortteja ynnä muuta humpuukia kakaroillee.

Yritin määki sinne kerra Peräkorven Amalian kanssa, noin niiku kuntouintiin, mutta oli kuulemma koko halli varattu jonkun höpö-seuran uimaharjoituksiin. Oli ne suuret kilpaalut tulosa, vaikkei me niistä mithän tiätty.

Notta sinne päättäjille Arkatianmäelle ja meitin kunnanvaltuustoon viästiä - sitä rahhaa tarvithaan täällä alapäässäkin, köyhille vanhuksille ja kakaroolle, jottei niide tartte kulkeva koko ajan isävainaan paikatussa lumpuus. Jättäkeehä vähän vähemmälle sitä ilotteluva kapakoos ja ulukomail, jotta tänne peräkylilleki riittääs joku ropo.

Tairanki sittä mennä hakemaha ne viimoset sentit pois pankista, ja ostamaha itteleni oikee sian siivua ja vähän korvalääkettä. Sillä sitä vanaha ihmine eleleeki jo seuraavaa eläkepäivää. Notta Ratulis!